Jumalan mies polttouhraa oman tyttärensä? (Tuom. 10-12)

Vanhan testamentin väkivaltaisuus herättää niin uskovan kuin uskoa etsivänkin mielessä kysymyksiä. Erityisesti Joosuan kirjassa kerrottu Kanaanin maan valloitus ja Tuomarien kirjassa Jumalan miesten ja naisten tekemät hirvittävät teot kauhistuttavat meitä. En lähde tällä kertaa pohtimaan yleisesti Vanhan testamentin väkivaltaisuutta. Sen sijaan totean, että Raamattua lukiessa on tärkeää muistaa kaksi asiaa:

1. Meidän on erotettava toisistaan se, mitä Raamattu opettaa ja mitä Raamattu kuvaa. Kaikki Raamattuun kirjoitettu ei suinkaan ole meille ohjeellista vaan toimii pikemminkin varoittavana esimerkkinä.
2. Kaikki Raamatun teksti on kulttuuritaustaansa sidottua. Lukiessamme Vanhan testamentin luemme muinaisia tekstejä, jotka kirjoitettiin eri kulttuurin parissa kuin omamme.

Tuomari Jeftan kertomuksen (Tuom. 10-12) kohdalla nämä molemmat pointit tulevat hyvin selväksi. Mutta sitä ennen muutama sana tuomareista ja Tuomarien kirjasta yleensä.

Tuomarit

Tuomarit olivat eräänlaisia alueellisia sotilasjohtajia, jotka vaikuttivat Israelissa noin 150-300 vuotta Joosuan kuoleman jälkeen (Saul tulee kuninkaaksi noin vuonna 1042 eKr). Tänä aikana Israelissa ei ollut keskusjohtoa, ja on hankalaa edes puhua Israelista yhtenäisenä kansana. Yhdistävä tekijä kaikille tuomareille on se, että Herran henki tuli heidän päälleen ja johti heidät tekoihin, joiden kautta tietyt Israelin heimot vapautuivat vieraiden kansojen vallan alta. Lisäksi sinun on tärkeä tietää kolme tärkeää asiaa Tuomarien kirjan rakenteesta:

1. Kirjan loppupuolella esiintyy toistuvasti ajatus ”Israelissa ei vielä siihen aikaan ollut kuningasta, ja jokainen toimi niin kuin itse hyväksi näki.” (Tuom 17:6, 18:1, 19:1 ja 21:25). Tuomarien kirja luo pohjan Samuelin ja Kuninkaiden kirjoille, koska se osoittaa, miksi Israelilaiset tarvitsivat sellaisen kuninkaan kuin Daavid. Kirja siis kuvaa kaaosta, joka Israelissa tuohon aikaan vallitsi. 
2. Koko kirja rakentuu toistuvan syklin varaan: Israelilaiset tekevät syntiä - Herra antaa heidät vieraan kansan käsiin - Israelilaiset tekvät parannuksen ja huutavat Herraa avuksi - Herra lähettää tuomarin heidän avukseen - Maassa vallitsee rauha, kunnes Israelilaiset tekevät jälleen syntiä...
3. Edellä mainittu sykli ei ole kuitenkaan ehjä, vaan muuttuu kulmikkaammaksi kirjan edetessä: Israelilaiset eivät enää tee parannusta ja huuda Herraa avuksi, vaan Herra alkaa toimia heidän synnistään huolimatta. 

Myös tuomarien kuvaukset muuttuvat koko ajan huonompaan suuntaan kirjan edetessä. Gideon on selkeästi se Tuomari, jonka kohdalla käyrä muuttuu laskevaksi.

Jeftan tarina

Tuomarien kirjan 10:6 kertoo jälleen yhden syklin alkamisesta. Tällä kertaa Herra on kuitenkin haluton pelastamaan, sillä Israelilaiset ovat sortuneet palvomaan kanaanilaisten jumalia, baalia (ba’al tarkoittaa ”herraa” tai ”mestaria”) ja astartea (hedelmällisyyskultin jumalatar). Rangaistuksena he joutuvat 18 vuodeksi filistealaisten ja ammonilaisten sortamiksi.

Apuun tulee kuitenkin Jefta, jonka nimi tulee heprean avaamista tarkoittavasta verbistä. Heprealaisen käytännön mukaan lapset saivat nimensä äideiltään syntymänsä hetkellä, ja Jeftan koko nimi oli todennäköisesti hyvin kuvaavasti Jiftach-El, Herra avaa.

Jeftasta kasvoi melkoinen öykkäri, joka keräsi roskasakkia ympärilleen. Gileadilaiset pyytävät hänet apuun vasta kun kaikki keinot on käytetty ja heidän vastenmielisyytensä Jeftaa kohtaan käy ilmi tämän kommentista: ”Tehän halveksitte minua ja olette karkottaneet minut isäni kodista.”

Jeftasta tulee heidän johtajansa, ja hän aloittaa neuvottelut ammonilaisten kuninkaan kanssa. Jakeesta 11:26 löydämme tiedonjyvän, joka on aiheuttanut Eksoduksen ajoittajille paljon päänvaivaa. Jefta kertoo Israelin asuneen maassa jo 300 vuotta? Onko kyseessä liioittelu vai kirjaimellinen luku - sen jätän sinulle päätettäväksi.

Jeftan järjetön vala

Joka tapauksessa sotahan siitä syntyy. Tässä vaiheessa Herran henki tulee Jeftan päälle Israelin vapauttamista varten (Tuom. 11:29). Lähtiessään sotaretkelle Jefta lupaa kuitenkin jotakin sangen kummallista: ”Jos sallit minun voittaa ammonilaiset, minä lupaan sinulle uhriksi sen, joka ensimmäisenä tulee taloni portista minua vastaan, kun palaan voittajana kotiin. Sen minä uhraan sinulle polttouhrina.” Ja kuten tiedämme, hänen palatessaan hänen oma tyttärensä kävelee häntä vastaan. Tunnelma laskee kuin lehmän häntä.

Tämän jakeen äärellä Raamatun tutkijat ovat kiemmurrelleet useampaankin otteeseen. On väitetty muun muassa, että Jefta ei uhrannut omaa tytärtään, vaan että hänestä tuli jonkinlainen pyhäkköpalvelija. Alkuteksti on tässä kohden kuitenkin yksiselitteinen: ”joka/mikä tulee luokseni... tulee olemaan Herralle ja minä saatan hänet/sen nousemaan ylös polttouhrina.” Kuinka Jefta saattoi uhrata oman tyttärensä? Varsinkin kun Heprealaiskirje mainitsee hänet yhtenä uskonsankarina?

Lähtiessään taisteluun Jefta vakuutti päättäväisyyttään itselleen ja joukoilleen valalla, jonka seuraukset olivat arvattavissa. Se, että Jefta on valmis uhraamaan eläimen tai ihmisen kertoo miehestä jotakin. Hän ei seuraa Jumalan Israelille antamaa Mooseksen lakia, jossa ihmisuhrit on ehdottomasti kielletty. Eletään kaoottista aikaa ja Jefta yrittää käydä kauppaa Jumalan kanssa samaan tapaan kuin me tänä päivänä lupaamme tehdä jotakin jos vain saamme tentin läpi tai palkankorotuksen rukoustemme seurauksena.

Mutta miksi Jefta teki sen? Tuohon aikaan kunnia ja lupausten pitäminen olivat hyvin tärkeitä asioita. Lupauksen rikkominen olisi merkinnyt Jeftalle ikuista häpeää, mikä käy ilmi siitä, että hänen oma tyttärensä ohjaa hänet toimimaan lupauksensa mukaisesti! Patriarkaalisessa järjestelmässä perheenpäähän kohdistunut häpeä olisi merkinnyt koko perheen turmiota. Kertomuksen voi siis ymmärtää, mutta sitä ei tarvitse eikä pidä hyväksyä! Huomaa vielä, että kertomuksessa Herran henki tulee Jeftan ylle ennen kuin Jefta lausuu järjettömän valansa. Herra ei siis vastaa Jeftan uhoon.

Mitä Jeftan tarinasta voi oppia?

Heprealaiskirjeen kirjoittaja arvottaa Jeftan elämää sen perusteella, että hän kukisti ammonilaiset (Hepr. 11:32-34). Tässä kohden Jefta oli Jumalan mies totellen Jumalan käskyjä. Samalla hän oli kuitenkin kaukana pyhimyksestä.

Jeftan elämä haastaa meidät valvomaan omaa vaellustamme: kuinka usein kunniantuntomme tai ylpeytemme on liian iso pala nielaistavaksi? Kuinka valmiita me olemme älyttömiin tekoihin? Olemmeko valmiita jopa rikkomaan Jumalan käskyjä vastaan? Entä kuinka usein me käymme kauppaa Jumalan kanssa? Toisaalta Jefta myös lohduttaa meitä: Jumala käyttää lievästi sanottuna aika epätäydellisiäkin ihmisiä.

By the way: Mikäli haluat kuunnella Jeftan tarinan hepreaksi luettuna, käy täällä.